Ulkona
paistaa aurinko, mutta mieli on täynnä tummia pilviä. Kuluneet päivät
ovat menneet kuin sumussa. Ajatus harhailee ja kirjoittaminen on
vaikeampaa kuin pitkiin aikoihin. Sanottavaa olisi, paljonkin, mutta
lauseiden muodostaminen ei vain ota onnistuakseen. Tuntuu niin pahalta.
Taas kerran meillä oli pienen hetken kaikki se, mistä vielä muutama
kuukausi sitten saatoin vain haaveilla ja nyt... Nyt en tiedä miten
ikinä selviän tulevasta.
Lienee
sanomattakin selvää, että viikon takainen eläinlääkärin vierailu ei
tuonut mukanaan niitä uutisia, jotka toivoin kuulevani. Että oikean
takajalan patti olisi vain harmiton luuliika tai pieni pehmytkudosvamma.
Mikä tahansa, paitsi se, mitä eniten pelkäsin. Maanantai-iltana
epäpuhtaaksi muuttunut liike ei lupaillut hyvää ja niin inhottavalta
kuin se tuntuukin, minulla on Nuutin kohdalla tapana epäilysteni kanssa
osua oikeaan - tai ainakin lähelle. Eikä vikaan mennyt tälläkään kertaa.
Vaikka
olin kokonaisen yön sekä valveilla että painajaisunten ankeilla mailla pyöritellyt asioita mielessäni ja varautunut huonoihin uutisiin,
oli tuomio silti isku vasten kasvoja. Otj hankositeen alakiinnityskohdan laaja-alainen (n. 40%) vaurio,
sisäpuolen haarassa havaittavissa selkeää harvakaikuisuutta,
ulkopuolella suurempi vamma. Kurkkua kuristi. Piti kääntää katse
hetkeksi pois, jotta onnistuin pitämään itseni kasassa vielä hetken.
Nuutin iän sekä useita jännevammoja käsittäneen sairashistorian huomioon
ottaen eläinlääkäri totesi kuntoutumisen
minkäänlaiseen ratsastuskäyttöön olevan valitettavan epätodennäköistä.
Sen lisäksi, että vamma yksinkertaisesti toipuu liian hitaasti eikä koskaan tule kestämään aktiivista rasitusta, ovat
riskinä myös muut jalat, joissa vasenta takasta lukuun ottamatta on
ollut häikkää ja jotka luonnollisesti rasittuvat enemmän kun yksi on
poissa pelistä. Erityisesti pelkään ristikkäisen vasemman etusen
puolesta, sillä siitä napsahti tukiside sekä pinnallinen koukistaja
juurikin oikean takasen hankosidevamman seurauksena.
Otj on tosiaan aiheuttanut huolta ennenkin, mutta silloin vaurio oli hankositeen yläkiinnikkeissä. Tästä on aikaa melkein sen yhdeksän vuotta, sillä ontuminen alkoi vain pari kuukautta sen jälkeen kun Nuutti oli meille tullut. Talven aikana jalka operoitiin kahdesti ja saamastaan lopetustuomiosta huolimatta hevonen toipui entistä ehommaksi. Vanha vamma ei sen jälkeen ole oireillut yhden yhtä kertaa, mutta kaiken varalta eläinlääkäri ultrasi tiistaina myös hankositeen yläosan - ja totesi sen näyttävän moitteettomalta. Niin ikään oikean etujalan tilanne näytti hyvältä edelleen. Ei palpaatioarkuutta, ei harvakaikuisuutta. Ei mitään, mikä estäisi sitä kestämästä rentoa harrastehevosen elämää. Vaan eipä sitä tietoa näissä olosuhteissa juuri juhlita...
Otj on tosiaan aiheuttanut huolta ennenkin, mutta silloin vaurio oli hankositeen yläkiinnikkeissä. Tästä on aikaa melkein sen yhdeksän vuotta, sillä ontuminen alkoi vain pari kuukautta sen jälkeen kun Nuutti oli meille tullut. Talven aikana jalka operoitiin kahdesti ja saamastaan lopetustuomiosta huolimatta hevonen toipui entistä ehommaksi. Vanha vamma ei sen jälkeen ole oireillut yhden yhtä kertaa, mutta kaiken varalta eläinlääkäri ultrasi tiistaina myös hankositeen yläosan - ja totesi sen näyttävän moitteettomalta. Niin ikään oikean etujalan tilanne näytti hyvältä edelleen. Ei palpaatioarkuutta, ei harvakaikuisuutta. Ei mitään, mikä estäisi sitä kestämästä rentoa harrastehevosen elämää. Vaan eipä sitä tietoa näissä olosuhteissa juuri juhlita...
En
tiedä miten on mahdollista, että vasta yli puoli vuotta
sairaslomailleen hevosen jalka on tuossa kunnossa, vaikka no... voihan
sitä toki arvailla. Eläinlääkärin mukaan vaurio on jänne- ja
hankosidevammoille ominaiseen tapaan kehittynyt pidemmän aikaa eikä se
vain yksinkertaisesti saikun aikana ole päässyt toipumaan riittävän
kestäväksi. Koska Nuutti on Nuutti ja luulee olevansa kuolematon. Jo
ennestään heikko rakenne luonnollisesti kestää äkillisiä
ylirasitustiloja huomattavasti tavallista huonommin eikä silmin
havaittavan oireilun laukaisemiseksi välttämättä vaadita kuin yksi
epäonninen askel esim. ratsastuskentän uran reunaan (minkä vuoksi niitä oikeasti kannattaa vältellä...) tai tarhassa olevaan kuoppaan. Vaikka jänne tai hankoside voi napsahtaa
kertaheitolla tarpeeksi voimakkaan yksittäisen ylivenytystapahtuman
seurauksena, on suurin osa vammoista kuitenkin oire laajemmasta
ongelmasta.
Nuutin kohdalla jänteet ja jännemäiset rakenteet (= hankoside, jossa on jänteiden sidekudosten lisäksi myös hitaita lihassoluja)
ovat aina olleet sen terveyden harmaa alue. Eivät ne välttämättä - tai edes uskottavasti - synnynnäisesti ole heikot, mutta heikentyneet liian suuren kuormituksen alla. Mikään paranneltu vaurio ei kuitenkaan koskaan ole uusinut, eikä tutkimuksissa ole vuosienkaan jälkeen havaittu mahdolliseen vammaan johtavaa kulumaa. En tiedä hevosen
menneisyydestä ulkomailla juuri kilpailutuloksia enempää enkä
valitettavasti voi siihen vaikuttaa, mutta olen yrittänyt tehdä
kaikkeni, jotta se saisi kanssani elää onnellisena ja kivuttomana, tehden
asioita, joita se rakastaa. Hyppäämistä, maastoilua, keskiraveja,
pukittelua... En kadu mitään, mutta silti mietin olisinko voinut olla
parempi. Ylittää itseni ja tehdä vielä enemmän, vaikka syvällä sisälläni
tiedän, että olen antanut Nuutille kaiken mitä annettavissa on. Olen
uskonut, toivonut ja rakastanut, enemmän kuin mitään muuta. Ja jollakin
tasolla tunnen, että sekin on. Uskonut, toivonut ja rakastanut. Ei ehkä
täysin samalla tavalla, mutta juuri sillä oikealla. Nuutilla on
ihmeellinen kyky olla läsnä ja lohduttaa. Ottaa karsinan nurkassa
itkevältä tytöltä pipo päästä, viskata se seinään ja noutaa sitten
takaisin vain saadakseen työntää päänsä tiukasti halaavaan syliin. En
tiedä mistä ikinä löydän ystävän, joka voi täyttää edes puolet siitä
aukosta, jonka Nuutti lähtiessään jättää.
Mitään
ei ole vielä päätetty, ei suuntaan eikä toiseen. Olemme eläneet tuttuun
tapaan päivä kerrallaan, eläinlääkärin kanssa vielä puhelimitse
jutellen ja tilannetta kerraten. Onnea ovat ihmiset, jotka ymmärtävät ja
tsemppaavat. Erityisen suuri kiitos kuuluu Christinalle, joka elää
mukana täysillä niin ilon kuin surun hetkissä ja sanoo juuri ne oikeat
sanat oikeassa paikassa. Toteaa, että mitä ikinä päätät, se on varmasti
oikein. Jos kaikki tallia pitävät tekisivät työtään yhtä suurella
sydämellä, olisi maailma niin paljon parempi paikka.
Vaikka
tuntuu vaikealta nähdä valoa siellä, missä tie katoaa pimeyteen, haluan
edes päivällä, tietoisen ajattelun aikana laittaa ahdistavat ajatukset
hetkeksi taka-alalle. Aina se ei onnistu ja sitten tulee itku, mutta
vatvon näitä asioita alitajuntani voimin joka yö niin paljon, että
voimat tuntuvat olevan ihan finaalissa. Välillä saa antaa itselleen
anteeksi ja luvan olla heikko, tunteva ihminen. Edessä on pitkä kesä,
jonka toivoisin saavani viettää Nuutin kanssa. Se pääsisi suurelle
laitumelle pitämään kuria pienille orinnassikoille,
syömään itsensä valaaksi ja nauttimaan elämästä parhaimmillaan. Eihän
hevonen niitä elämättä jääneitä päiviä tietenkään osaisi kaipaamaan jäädä, mutta
ihmismielelle on helpompaa kun voi ajatella, että no antaa sen nyt vielä
hetken olla onnellinen. Sillä sitä Nuutti todella on, uskon siihen
täysin. Olen kuitenkin varautunut siihen, että jos jotakin yllättävää
tapahtuu ja hevosen tila radikaalisti muuttuu, pitää päätöksiä tehdä
aiemmin. En ikinä antaisi parhaan ystäväni kärsiä.
Eläinlääkärin mukaan se kuitenkin tällä hetkellä on niin kivuton, että
elämä pihakoristeena tai seurahevosena voisi antaa sille vielä vuosia.
En vain tiedä, voinko lopullisesti rajoittaa sen elämää niin paljon vain koska pelkään päästää irti. En tiedä onko se reilua - meitä kumpaakaan
kohtaan. Jos syksyyn asti päästään, niin jalka ultrataan kyllä, mutta
mikäli ennuste mahdollisesta eteenpäin otetusta askeleesta huolimatta
pysyy samana, on edessä todennäköisesti se kaikista vaikein.
Onneksi kultaiset muistot säilyvät ikuisesti, eikä niitä voi kukaan
koskaan viedä pois.