perjantai 14. heinäkuuta 2017

Meil on kaikki hyvin tänään

Heinäkuu on pian puolessa ja pienellä (tai ei ehkä enää niin pienellä.....) lomalaisella vaikuttaisi olevan kaikki ihan hyvin. Se on saanut olla pellossa vuorokauden ympäri ja tuntunut olevan tilanteeseen aika tyytyväinen. Kentällä olemme pyörähtäneet koko parin viikon aikana vain kerran - silloinkin asianmukaisesti, ainoastaan riimulla sekä narulla varustautuneina - mutta muuten olen kyllä vieraillut hevosen luona viikonloppuisin ihan normaalisti. Onhan se varmistettava, että mamman rakas mullikka varmasti saa tarpeeksi herkkuja, rapsutuksia, pusuja ja haleja. Eihän se ilman niitä pärjää, herranen aika.

"No kyllä ihan varmaan pärjäisin mutta on banaani kyllä hyvää. Ja korput. Oikeestaan kaikki syötävä on aika hyvää. Rapsutukset siinä ohessa on ihan ok."

Vaikka Nuudelin halu liikkua tuntuu edellisen, parin viikon takaisen ja melko haluttomissa merkeissä menneen ratsastuskerran jälkeen palanneen eikä liikkeessä ole enää edes selkään havaittavissa muuta kuin kankeutta, on eläinlääkäri joka tapauksessa soitettu ja tulossa. Saapahan sitten ainakin mielenrauhan, oli lopputulema mikä hyvänsä. Näistä kun ei ikinä tiedä. Vieras ja vähän jännä paikka sekä kauemmas metsän taakse laitumille jääneet kaverit voivat hyvinkin saada bensaa suoniin ja pienen epäpuhtauden piiloon. Tulipa mieleen eräskin kerta Vermon klinikalla vuonna keppi ja peruna kun Nuutti näki kauempana ravurin ja ontuma katosi sen siliän tien. Otus vei adrenaliinipäissään meikäläistä narun jatkona kuin märkää lapasta ja muistan miettineeni, että kai sitä voisi jostakin muustakin haaveilla. Kuin tästä, hevosen omistamisesta sen kaikkine hienouksineen. Mutta niinhän se menee, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Ja nimenomaan ruumis. Siltä nimittäin ainakin sen (ja niin monen, monen muunkin...) päivän päätteeksi tuntui: ruumiilta.

"Joo mä muistan sen kerran kans. Se lekuriäijä sano että oon ku saksalainen panssarivaunu. En tiedä mikä se on tai mitä se sillä meinas mut veikkaan jotain nopeeta ja ketterää."

Vaan on se sen arvoista ja väsyneenäkin voi olla tavattoman onnellinen. Tällä hetkellä olen onnellinen siitä, että tänään on perjantai ja saan taas muutaman päivän viettää aikaani Nuudelin kanssa Olen myös onnellinen, että pääsen kotiin siivoamaan! Siitä on tullut yksi lempiharrastuksistani, voitteko kuvitella. Samalla olen huomannut innon heränneen myös toiseen, jo vähän vanhempaan ja tutumpaan mielipuuhaan: valokuvaamiseen. Tokihan olen koko ajan jonkun verran kuvannut ja siitä edelleen tykännyt, mutta nyt on iskenyt oikein kunnon inspis! Tein sivut Facebookiin ja Instaankin, tervetuloa seuraamaan mikäli kiinnostaa! Luonnollinen jatkumo tälle innostumiselle tuntui olevan mikäpä muukaan kuvauskaluston päivittäminen ja alkuviikosta sitten menin ja ostin Canon EOS 7D:n. Hyvin palvellut 550D siirtyy siis varakameran rooliin ja minä rupean opettelemaan paremmaksi astetta ammattimaisemman kameran kanssa. Hädin tuskin maltan odottaa, että pääsen räpsimään, onneksi viikonlopulle on jo sovittu parit kuvaukset!

"Toivottavasti minä en joudu kuvauksiin. Ainakaan niihin röntkenkuvauksiin. En juurikaan pidä niistä vaikka kyllä nätisti aina seison. Vai mitä äippä. Että seison nät... Äippä! Sinulla on uudet sukat!" (On muuten, ja näitä ajattelin teillekin muutamat jakaa. Ihan parhaat!)

Kuvat © Kukka, kiitos.
Mitä parasta viikonloppua kaikille!

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Unohdutaan tähän

Lauantai oli kaunis ja huoleton. Aurinko paistoi koko päivän ja kotitallimme kentällä suhasi toinen toistaan hienompia, pitkäjalkaisia kouluhevosia. Vaikka harmitti, ettemme Nuutin kanssa taaskaan päässeet osallistumaan kisapuuhiin, oli kiva seurata sivusta muiden iloa ja onnistumisia. Seura sai uudet mestarit ja muistelin niitä aikoja kun mekin Nuudelin kanssa taistelimme omamme mitaleista. Siitä tuntuu olevan ikuisuus. Kaapin perällä pölyttyneiden metallikiekkojen pinta on jo vuosien saatossa himmentynyt, mutta muistot eivät haalistu koskaan. Niiden voimalla jaksaa hymyillä myös silloin, kun ajat meinaavat tuntua painavilta... 

Eikä meillä mitään hätää ole, välillä epätoivo vain meinaa viedä heikosta ihmismielestä voiton. Sitten sitä taas muistaa, mikä elämässä on tärkeintä: tämä hetki. Kun jostakusta välittää aivan suunnattoman paljon, toivoisi voivansa jotenkin torjua tieltä elämän kolhut ja puhaltaa pois kaikki menneisyyden jättämät naarmut, mutta nekin ovat osa matkaa. Ja se mikä nelijalkaisille ystävillemme todella merkitsee, on läsnäolo. Läsnäolo tässä ja nyt, ilman tuskaa tulevasta tai murhetta menneestä. Kun lämpimässä heinäkuun ensimmäisen illassa pakkasimme Nuutin traileriin ja ajoimme sen parinkymmenen minuutin matkan päähän keskelle kauneinta paratiisia, mieleni valtasi rauha. Jos minulla olisi kaukosäädin maailmankaikkeuteen, olisin painanut sen pauselle ja jäänyt hetkeksi istumaan keskelle hiljaisuutta. Kyllä näissä maisemissa sielu lepää...

Pikkukaveri yritti aidan toiselta puolen kovasti jutella, mutta Nuudeli näkee ja kuulee vain ruokaa.
Koska ruoka on hyvää ja laitsaelämä rocks 
Meinasi ihan pakahtua kun katselin noita onnellisia korvia... Nuuttia ei paljon maiseman vaihdos ressaile.
"No minkäs siinä nyt hyvänen aika ressailla tarttis?"

Laidunreissuhan oli sovittu tälle kuulle jo pitkän aikaa sitten, mutta se sattuikin nyt sopivasti samaan saumaan tuon edellisessä postauksessa selventämäni loukkaantumisen sekä epämääräisen oireilun kanssa. Tekee Nuutille varmasti ihan hyvää päästä pitämään pientä breikkiä, mutta liikkumaan kuitenkin vähän, rauhassa ja omaan tahtiinsa - sekä tietenkin syömään niin paljon kuin napa vetää. Ennen eläinlääkärin visiittiä ehdimme vielä seurailemaan mihin heppasen liike ja ennen kaikkea halukkuus liikkua etenevät, mutta pääasiassa otetaan ihan iisisti vain. Lomailkoot vanha herra nyt vähän, on se sen ansainnut.


Ovatko teidän heppanne päässeet nauttimaan laidunelämän riemuista?